Tonkiminen ja pureskelu

Maaperän tutkiminen tonkimalla ja erilaisten kohteiden pureskelu kuuluvat sian voimakkaimpiin käyttäytymistarpeisiin. Sika ei tee niitä pelkästään löytääkseen ruokaa, vaan niillä on sisäsyntyinen halu tehdä niitä niiden itsensä takia.

Maan tai muun irtonaisen aineksen tonkiminen tuottaa itsessään mielihyvää silloinkin, kun tuloksena ei ole ruokaa. Tutkimuksissa on havaittu, että silloinkin kun siat saavat syödä täysipainoista rehua niin paljon kuin haluavat, ne käyttävät 6–8 tuntia päivässä tonkimiseen ja pureskeluun – josta ajasta suurimman osan nimenomaan tonkimiseen – jos ne vain saavat siihen mahdollisuuden.[1]

Tonkimisen tarve on hyvä esimerkki eläinten sisäsyntyisistä käyttäytymistarpeista. Evoluutionäkökulmasta on helppo ymmärtää, miksi eläinlajeille on vuosimiljoonien saatossa kehittynyt näin voimakas tarve tehdä tiettyjä lajilleen tyypillisiä asioita. Luonnonvalinta on suosinut sikojen niitä esi-isiä, joiden aivoissa tonkiminen ja muu vastaava vaivannäkö jo itsessään käynnisti mielihyväkemikaalien erityksen, koska tällainen eläin jaksoi vaikeissakin oloissa etsiä ruokaa tunnista toiseen. Tällä tavalla ne yksilöt, joilla oli voimakkain tonkimisen tarve, pysyivät parhaiten ravittuina, jolloin myös niiden jälkeläisillä oli parhaat mahdollisuudet jäädä eloon – ja periyttää tähän käyttäytymistarpeeseen liittyviä geenejä eteenpäin.

Kuva: Seppo Parkkinen

Lähteet:

1: Jensen, P. et al: The welfare of intensively kept pigs. Report of the Scientific Veterinary Committee. Scientific Veterinary Committee of the European Commission, Animal Welfare Section, 1997. 190 s.